Onko sinun seurakuntasi relevantti? Pitääkö seurakunnassa tulla uskoon? Miten mitata

seurakunnan toimintaa? Muun muassa näihin kysymyksiin Janne Eerola ja Mitja Piipponen

ovat etsineet vastauksia tuoreessa kirjassaan Startup Seurakunta (Päivä, 2017).

 

Teoksessa esitellään neljätoista seurakuntaa, joka ovat joko uusia tai uudistuneita. Vapaakirkosta

mukana olivat Espoon, Kallion ja Turun vapaaseurakunnat. Suomen Viikkolehti kysyi näiden

seurakuntien johtajien mielipiteitä siitä, kuinka heidän seurakuntansa on onnistunut uudistumaan.

Tässä osassa esittelemme Espoon ja Kallion vastaukset.

 

Nippu kompromisseja ei ole uudistus

– Tuli kyllä pienenä yllätyksenä se, että meitä pyydettiin mukaan tähän. Onhan se jännä, että

näinkin nuori, 15-vuotias seurakunta tarvitsee uudistumista yhtälailla kuin 115-vuotias seurakunta,

kommentoi Espoon vapaaseurakunnan seurakunnanjohtaja Kenno Leier.

 

Teoksessa seurakunnan erikoiseksi piirteeksi mainitaan ”ennakkoluuloton uusien asioiden

kokeileminen, jopa radikaalisti uusien”. Esimerkiksi yhden jumalanpalveluksen sijaan kokeiltiin

kokoontumisia paikallisissa, pienissä yhteisöissä. Myöhemmin jumalanpalveluksia alettiin järjestää

vuoroviikoin, jotta ihmisillä olisi enemmän aikaa kohdata lähiympäristönsä ihmisiä ja tehdä vaikkapa

diakoniatyötä.

 

Kirjassa haastateltu Leier kuvaa uudistumista vaikeaksi tieksi. Kuinka paljon uudistukset ovat sitoneet

seurakuntalaisia yhteen, kuinka paljon erottaneet?

 – On varmaan ollut niin yhtä kuin toistakin. Enemmän kuitenkin sitä yhtä, eli yhteen sitomista, hän arvelee.

Kaikki uudistumispyrkimykset eivät ole onnistuneet, mutta Leierin mukaan ei voi antaa ”erehtymisen vaaran

estää ottamasta tarvittavia askeleita”.

 

– Valitettavan usein uudistuksesta tulee nippu kompromisseja, jolloin mikään ei muutu ja kehitys on

toivottua päinvastainen.

 

Hän myös muistuttaa kyseenalaistamisen, positiivisen kritiikin ja keskustelun tarpeellisuudesta.

 

– Yksimielisyys ei tarkoita sitä, että olisimme samaa mieltä kaikesta vaan sitä että lähtökohtaisesti rakastamme

toisiamme ja pystymme käymään avointa keskustelua jossa syntyy parhaat ideat ja ratkaisut.

Uudistumisprosessin hedelmiä on vielä aikaista arvioida, mutta  ainakin seurakunta on alkanut tavoittaa

ihmisiä evankeliumilla.

 

– Kun vaihtoehtona on hidas kuolema, ei uudistuminen ole vaihtoehto vaan elinehto, Leier kiteyttää.

 

– Olen joskus puhunut ”kroonisesta muutoshalukkuudesta”, jossa unelmoidaan suuria ja puhutaan isoja.

Kuitenkin kun päätöksenteon aika koittaa, valitsemme turvallisen ja ennakoitavissa olevan. Näin uudistus jää

vain sanahelinäksi. Riskinottokyky, jonka motivaationa on rakkaus, on lähtökohta onnistuneelle seurakunnan

uudistamiselle tai istuttamiselle.

 

Kahden seurakunnan loukussa

Espoossa ryhdyttiin tuumasta toimeen myös seurakunnanistutuksessa. Sen tuloksena vuonna 2014 syntyi

Helsinkiin Kallion Wapis, jota istuttamassa oli myös Espoon vapaaseurakunnan nuorisotyöntekijä Tatu

Koivukoski.


– Olen saanut nähdä sitä, miten nykypäivänä seurakuntaa voidaan rakentaa näiden kahden innovatiivisen

seurakunnan kautta.

 

Koivukoski oli suunnittelemassa Kallion Wapis -hanketta, mutta on työskennellyt sen jälkeen pääasiallisesti

Espoon vapaaseurakunnan kasvavan nuorisotyön parissa. Sen sijaan hänen istutustiimissäkin mukana ollut

vaimonsa Minna Koivukoski on toiminut tiiviimmin Kallion Wapiksessa.

 

– En kylläkään samanlaista kuviota välttämättä suosittele kenellekään, Koivukoski toteaa.

Seurakuntien tilaisuuksiin osallistumisessa on joutunut tekemään kompromisseja, sillä molemmissa

kokoonnutaan sunnuntaisin.

 

– Itse liputan sen puolesta, että kukin uskova voisi sitoutua yhteen seurakuntaan jossa palvella ja olla osa

yhteisöä, hän selventää.

 

Ovatko uuden kokeilu ja riskien ottaminen Kalliossa ja Espoossa kannattaneet?

 – Mielestäni kaikkien seurakuntien elinehto on se, että pysytään liikkeessä eikä jämähdetä  kaikkien

toimintatapojemme kanssa paikoilleen, niin myös Espoossa ja Kalliossa, hän perustelee.

 

Koivukosken mukaan molemmissa seurakunnissa on kokeiltu uutta ja löydetty ”mahtavia helmiä”, mutta myös

jätetty joitakin ideoita pois toimimattomina.

– Tärkeintä on mielestäni se, että uskalletaan kokeilla eri juttuja.

 

Kohti rehellisempää seurakuntakulttuuria

Kallion Wapis on toiminut itsenäisenä seurakuntana vuodesta 2015, ja pastori Tommi Ahosen mukaan jäsenistö

on istutustiimin lailla nuorta, pääosin alle 35-vuotiasta.

 

Startup Seurakunnassa todetaan, että ”Tommin mukaan uudessa seurakunnassa parasta on organisuus,

joustava toimintarakenne. Vakiintuneita käytäntöjä ei vielä ole, ja uutta uskalletaan kokeilla. – – Kuvia ei kumarrella.”

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Mitä uutta olette uskaltaneet kokeilla?

 

– Oikeastaan nyt kun mietin, niin vaikea keksiä asiaa mikä ei olisi muuttunut matkan varrella. Varmaan Jeesus ja se,

että ydinporukka on säilynyt aika ennallaan, Ahonen pohtii.

– Olemme vaihdelleet pienryhmien rakennetta, kokoontumisten aikaa, paikkaa ja luonnetta. Välillä ollaan oltu ilman

musiikkia ja välillä ei ole edes ollut saarnaa, vaan on keskusteltu.

 

Ahosen mukaan kokeilu opettaa paljon, mutta jatkuva muutos vie myös voimia. Hidastunut tahti ei pitkällä tähtäimellä

katsottuna ole kuitenkaan huono asia.

Uudistukset ovat johtaneet rehellisempään ilmapiiriin.

– Koen, että olemme onnistuneet luomaan avointa ja armollista kulttuuria. Ihmiset uskaltavat enemmän ja enemmän

kertoa vaikeuksistaan ja kamppailuistaan julkisesti, mikä vähentää teeskentelyn tarvetta. Uskoisin, että kaikkien

seurakuntien haasteena on ihmisten elämänkriisit, avioliitto-ongelmat, riippuvuudet, mielenterveysongelmat, epäkypsät

toimintatavat ja niin edelleen.

 

Yhtä suurena haasteena on se, kuinka seurakuntana kohdataan ongelmia ja kasvetaan ihmisinä.

– Siihen ei ole mitään yksinkertaisia kikkoja tai muutaman askeleen oppaita, vaan se on edelleen yhtä haastavaa kuin

kaksi tuhatta vuotta sitten.

 

Kirjoittanut Pia Korhonen